Home sweet home.

Ja silti jo ketuttaa olla yksin kotona. Tai onhan mulla kissat mut ei se oo sama. Lähettiin sunnuntaina hissukseen ajelemaan savoon päin. Käytiin matkan varella mein serkkua ja sen perhettä moikkaamaassa 3 tunnin pikavisiitillä :) Siitä jatkettiin matkaa ja päästiin leirintäaluelle. Meillä oli ihan kiva pikku mökki. Kerrossängyt ja kaks petiä vierekkäin, oma sauna ja vessa sekä avokeittiö. Rantaan oli matkaa ehkä 20 metriä.
Mun rakas kummityttö nukku yläpunkassa, mä alhaalla ja systeri ja sen mies niillä toisilla sängyillä :) Illalla laitettiin tietty sauna päälle ja käytiin uimassa. Seuraava päivä menikin sitten kesämaassa höpsötellen. Ite sanoin että ei siellä kuitenkaan oo aikuisille mitään ja kuinkas kävi? Mä olin ensimmäisenä pomppimassa pomppulinnassa, sit tuli systeri ja sen jälkeen vasta kummitytsä :D Siellä vesiliukumäissä sun muissa vierähtikin yllättäen se lähemmäs 6 tuntia. Illalla taas saunottiin, syötiin ja vaan oltiin.
Tiistaina käytiin sitten kylillä pyörimässä ja vähän shoppailemassa. Ja sukuloimassa.
Ilta meni saunoen ja uiden.
Niin ja tiistaina tein semmosta mitä en ollut tehnyt ainakaan viiteen vuoteen. Kävin mummin ja ukin haudalla. Vein haudalle kimpun punasia neilikoita. Mä olin 9v kun mummi kuoli. Ukkia en koskaan tavannut kun hän kuoli 3 vuotta ennenkuin synnyin. Äitin äiti oli ihana. Se antoi meidän muksujen aina leikkiä tyhjillä pilleripurkeilla eikä ikinä huutanut. Mulla on mummista vain hyviä muistoja. Ja mummin omakotitalosta ja siitä pihasta. Kun mä ja sisko oltiin muksuja, me vietettiin mummin luona savossa joka kesä kesälomamme iskän ja äitin kanssa. Ja siellä mummin pihassa pyöri aina kaikki mein serkutkin. Niitä kesiä on ikävä. Äidin sisarukset asui kaikki sillon vielä mummin lähellä ja mummin luo me aina kokoonnuttiin. Joulutkin vietettiin aina mummin luona. Nämä ja monta muutakin muistoa tuli haudalla mieleen, meinas tulla ihan itku. Tuli mummia ikävä.

Keskiviikkona elikkäs tänään olikin aika pakata kimpsut ja kampsut ja tulla kotiin..

Tosta lauantaisesta ahdistuksesta... Niin, voi olla et se painajainen ahdisti oloa sen verran että oli ihan älyttömän kurja fiilis. Sillon sitä kaipais ihmistä viereen joka kaappais kainaloon ja sanois että kaikki on hyvin. Pussais pelot pois ja pitäis vaan kiinni.
Sitä samaa oisin kaivannut myös sunnuntaina. Kuulin että yks tuttu (ei läheinen tuttu mut silti) oli kuollut oman käden kautta ja jälkeen jäi aviomies ja kaksi lasta. Mua ahdisti niin paljon. Järkyttävää miten jollain on niin paha olla, että ei nää enää muuta vaihtoehtoa. Kamalaa.
Mä muistan kun olin siinä kasilla tai ysillä. Mua kiusattiin. Ja mä muistan kun makasin sängyllä ja itkin äitille että jos nuoruus on elämän parasta aikaa, niin mitä mulla on muka edessä. Mitä hienoo mulle muka tapahtuu kun nyt jo sattuu niin vitusti.
Mä ajattelin itsemurhaa. Kokeilin jopa pitää veistä ranteella. Tutkin lääkekaappia et millä mä saisin hengen pois. Ei mulla ois ollu munaa tehdä sitä mun perheelle. Luojan kiitos. Tästä aiheesta ei nyt enempää. Ehkä joskus, ehkä ei.

Nyt meen vähän touhkaamaan, silittämään kissoja ja kertomaan niille et mulla oli niitä ikävä. Kaappaan ne yöks kainaloon <3