Grrr.

Mä voisin melkein käyttää niinkin raakaa sanaa nyt kun viha. Mua vituttaa, ahistaa, masentaa, vituttaa mun tulevat duunihommat. Ja voi vittu et mä vihaan mun tulevaa esimiestäni. Oikeesti. Se on ihan kamala ja mä en todellakaan ole ainut mein tiimissä sitä mieltä! Siellä voi nykyään kaikki todella pahoin.
Mä en enää jaksa. Mä yritin, mä todella yritin. Ja mä toivon että mä jaksaisin vielä yrittää..
Mut mä laitoin silti eilen työhakemuksen vetämään. Jos mua on yli puol vuotta suurimmaks osaks tuolla vaan ahdistanu tää syksy ja mitä enemmän mä sitä mietin, se ahdistaa sitä enemmän.
Lähes joka kerta ku mä puhun äitille, systerille tai kavereille niin mua rupee itkettää. Vihastuksesta, ahistuksesta ja vitutuksesta. Ei se oo mun mielenterveyden kannalta hyväks, ei todellakaan. Se on vaan duuni.

Ei nyt muuta. En vaan jaksa kirjottaa. Vituttaa.

Kyl tää tästä. Jossain vaihees. Toivottavasti pian.