Puuuuuh.

Ahistaa, vituttaa, itkettää ja masentaa. Kädet on tosi huonossa kunnossa. Saatnan stressi-ihottuma. Eikä oo ees syytä. Kai. Mulla on vaan yksinäinen olo. Kukaan ei soita eikä kukaan (paitsi vanhemmat ja systeri) oo tarjonnut apuaan muuton suhteen. Muilta oon pyytänyt apua ja sitäkin nihkeesti saatavilla. Muutto on maanantaina ja mä ootan sitä kovasti mut nyt iskee väsy tohon pakkamiseen.

Töissä oli ihan vitun rankka viikko. Mä luulin et edellinen viikko oli rankaa mut olin väärässä. Tää oli rankempi. Nykyään meitä on neljä mut viime viikko painettiin työkaverin kans kaksin, esimies toki apuna minkä pystyi. Ei ollut kerran tai kaks kun meinasin lähtee kesken työpäivän itkee vessaan silkasta väsymyksestä. Kuinka kauan tommosta jaksaa? Ens viikon torstaihin asti toinen noista on vielä pois, toisesta ei vielä tiedä. Mä en jaksa. Nytkin vaan itkettää.

Eikä oo ketään kuka pitäis kiinni ja paijais. Sanois et kaikki järjestyy.
On mulla asiat hyvin. En mä sitä. Mulla on koti, duuni, ystävät (joilla on ihan tarpeeks omia ongelmia joten kyl mä toisaalta ymmärrän et tulee ny vähän vähemmän pidettyy yhteyttä - kunhan nillitän). Tämmösinä hetkinä vaan tuntuu et kaikki on päin vittua.

K ois halunnut tulla viikolla tänne yöks. En huolinut.
Jiistä ei oo kuulunut mitään. Stanan ämmä.
Jani kävi toissapäivänä piristämässä. Seksi sentäs maistuu, se on hyvä.

Ja ai niin. Sanoinhan mä siit varastopojast jonka kaa flirttailin viime perjantaina. Se (eikä kukaan nois varastokundeist oo ikinä käyny mein asiakaspalvelun puolella) yllätti mut täysin tossa torstaina. Se oli tullu moikkaan ex-työkamujaan ja tuli varta vasten mun takia mein aspaan!!! Mun takia :) Mä olin viime perjantaina sammaltanu sille et sit ku tulee moikkaan ex-työkamujaan niin mullekkin saa tulla sanoon moi. Mä pummin siltä jopa kyydin kotiin ja tuli tunne et ei se ihan vastenmielinen keikka sille ollut :) On se kyllä sulonen. Jaksaa hymyilyttää tuo vaikka alakulo vaivaakin.

Kämppä näyttää tyhjältä ja alastomalta. Verhot pyörii pesukoneessa ja makkari on täynnä pahvilaatikoita. Keskellä tupakeittiöö nököttää pahvilaatikko. Hommat vähän kesken. Pitäis mennä pakkaamaan kuiva-aineita ja muita keittiökamoja. Kaikennäköstä. Ei niitä paljon oo. Kylppärin kamat ja kirjahylly. Vaateet, pyyhkeet ja lakanat. Pikkusälää.
Itkettää vähän. Ja silti, nyt kun sain purkaa pahaa oloa tänne, helpottaa. On se jännä. Ihme mesta tämäkin.

Niin yks upee juttu aamulta. Mä kävin lenkillä Myyn kanssa. Pitkästä aikaa. Ja yhellä sillalla tein etenevää askelkyykkyä ja voi luoja että nyt tuntuu reisissä ja pakaroissa toi lenkki. Auts. Sillai ihanalla tavalla. Jos vaan jaksan niin teen vielä vatsalihasliikkeitä tänään. Nyt kuvittelen et kädet saa tarpeeks reeniä pakkailusta ja kaappien pesusta. Hei, joskus saa mennä siitä mis aita on matalin.


edit: Klo 20.52 olikin muuten pahin ahdistuskohtaus aikoihin. Se iski kun metrinen halko ja vei mehut. Yhtäkkiä rupes itkettään ihan tosissaan ja vaik pistin hyvää musaa päälle ja silittelin toista kissaa ja yritin höpötellä mukavia, se vaan tuli. Itku. Ja sitä riitti. Ei meinannut loppua millään ja vieläkin kurkkua kuristaa. Nyt on silmät punaset ja järkyttävä väsy. En muista milloin ois tuntunu noin pahalta. Tuntu että täs missään ei oo enää mitään järkee. Kun toi tunne tulee, niin en pysty ees aatteleen järkevästi. Mä tiiän et huomenna mua jo naurattaa toi mut nyt ei naurata. Se oli paha.