.

Bloggeri ei toiminut, kirjottelin wordiin ja kopsasin tänne.

Keskiviikko yö:
Käytiin nyt uusiks teholla ja tulin hetki sit kotiin. Äitin siskot ja yks sukulainen tulivat tänne 400km päästä äitiä kattoon. Nyt saatiin jopa vähän toivoa ja tää lääkäri sano että useimmiten (ei se tietnkään mitään voi luvata) ko. oleva tilanne ratkee parhain päin. Yksityiskohtia en tänne sen tarkemmin erittele äitin kunnosta ja muusta (koska en vaan jaksa), mutta jäin siihen käsitykseen et se on joko tai. Eli vähän helpotti tieto että (toki poikkeuksiakin on) että harvemmin ihminen jää välitilaan eli kuten mä sanon niin vihannekseks.
Ei auta kun toivoa parasta. Äiti on hyvässä hoidossa ja nyt annetaan vaan ajan näyttää..
(Musta)Huumori on ollut mein suvun pelastus näissä tilanteissa ja kyllä tulikin taas naurettua. Toiset ei sitä hyväksy mut ei se äitikään haluis et me vaan istuttais sohvalla vollottamassa.
Puuh, avautuminen helpottaa aina. Sekin helpottaa että mun ei tarvii nyt olla yksin kotona vaan tärkeä ihminen eli K tuli mun seuraks. Tosin se nukkuu jo mutta se että se on täällä, auttaa.
Odottavan aika on pitkä ja ihan perseestä. Mulla on ikävä ja mä kaipaan äitiä niin kovin. Mä toivon täydestä sydämestä et mä saan sanoo äitille kuin paljon mä sitä rakastan ja et se sanoo samoin. Mä haluun pitää äitiä kädestä kiinni ja tuntea kun se puristaa lempeesti takas. Mulla on ikävä äitin naurua.
Ei tähän tarvii mitään sanoa. Mun on vaan saatava vähän avautua.

Torstai:
Käytiin kattomas äitiä. Ei muutosta. Pelottaa.
Oli töissä mut lähin aikasemmin kotiin. Kävin hakees nukahtamislääkereseptin kun en tiiä saanko ilman unta.
Ovat alottaneet äitin lämmittämisen ja sit kun ruumiinlämpö normaali, alottavat hitaan herättämisen. Huomenna aamupäivästä äitin pitäis olla hereillä. Pelottaa mitä se hapettomuus on tehnyt äitille. Itkettää.

Perjantai:
Äiti oli hereillä. Ei jaksanut puhua kun oli ihan tokkurassa. ei ollut enää hengityskoneessa vaan hengitti itse ja siellä oli hiustenpesu käynnissä . Tuli tunne et äiti tajus keitä me ollaan. Ihan kun ois hymyillyt vähän kun systeri sano äitin lapsenlapsen nimen. Puristi kädestä ja vilkutti kun lähdettiin. Jos kaikki menee hyvin niin huomenna siirtävät sydänosastolle ja tutkivat mistä toi johtui. Jäi positiivinen ja hyvä mieli. Täytyy vaan toivoo että jatkokin menee hyvin ja äiti paranee ja aivot kunnossa. Oli ihana nähdä äiti ja sanoo sille kuin rakas ja tärkee sen on. Silti näki äitin silmistä että sillä oli hätä. Toisaalta en ihmettele, ton kokemuksen jälkeen. En osannut muuta toistella kun että rakastan ja et äitillä ei oo mitään hätää et nyt tarvii vaan levätä.
Huomenna ollaan vähän viisaampia äitin kunnosta ja aivojen toiminnasta. Mä rukoilen että äiti toipuu täysin.
Mulla ei taho pää oikeen kestää nyt. Mun on pakko olla toiveikais ja ajatella et äiti tietää keitä me oltiin. Et se tajuu kuin rakas ihminen se meille on. Silti mua pelottaa niin et en voi sanoin kuvailla. Oispa jo huominen. Mä haluun nähdä äitin.
Se mua vähän ärsyttää et mun lähimmät, paitsi K, ei oo ees soittaneet kuinka mä jaksan. Ainoostaan viestejä ovat laittaneet. Koota tosin oon nähny töissä. Mut Jiille oon pari kertaa soittanut niin se on ollut joko salilla tai nukkunut.. Sit tunnin päästä laittanut viestiä.. Äsken laitoin Koolle viestin et tulisko se saunaan mut ei oo vastannu vielä. Nyt mä tarttisin seuraa. Ahistaa olla yksin ajatusten kanssa.
Mä yritän takertuu siihen et meidän mielestä äiti hymyili kun sanottiin lapsenlapsen nimi, siihen et kun piti kädestä kiinni se puristi. Ja se et äiti nosti kättään tervehdykseks kun oltiin lähdössä. Jos se ei meitä ois tunnistanut niin miksi se vieraille/tuntemattomille ois tehnyt noin??? Eikö se sillon vaan ois kattonut et ketä noi on.. Niin mä ajattelen ja siihen mun on uskottava.
Mun on pidettävä positiivinen mieli. Pakko.


Ihanaa, Koo ja systeri tuli tänne molemmat <3 Koon kans käytiin saunas ja systeri tuli myöhemmin perässä. Katottiin lätkää, puhuttiin ja naurettiin, syötiin herkkuja ja piereskeltiin :D
Huomenna äitin luo <3