Kävin Myyn kanssa lenkillä. Se ihana ja se on mun järjen ääni. Helpotti hölkätä 5 kilsaa ja avautua sille. Myy tuntee mut ja mun panikoinnin. Se tietää ja tajuu mua. Se tietää et mä oon mä ja vaadin iteltäni liikaa. Siinähän se. Mä tiiän sen järkevänä hetkenä itekkin mut miks mä en osaa kuunnella järkeä vaan annan tunteen viedä???
Mä ymmärsin et oon ihan hölmö. Mä soimaan itteeni siitä, etten vielä osaa noita hommia.
Jouduin kyllä kattoo itteeni vielä lenkin jälkeen peiliin ja sanoo ääneen "hyvä nainen, sä olet viikon vasta ollut tuolla hommissa. Sun EI tarvitse osata kaikkea ja on ihan oikein kysellä että miksi mikäkin juttu tehdään kuten tehdään, ja mitä seurauksia milläkin jutulla on. Anna itelles aikaa oppia äläkä ole niin rankka itteäs kohtaan".
Mä en vaan tajua että mistä tää juontaa juurensa? Miks mä vaadin iteltäni työelämässä niin paljon, miks mä en anna itelleni lupaa tehdä virheitä? Ja kun niitä virheitä tulee, miks mä otan ne niin rankasti?
Fiilis on nyt kuitenki hyvä ja tästä pidän kiinni. Ja yritän muistaa huomennakin, että mulla on lupa tehdä virheitä, kysellä, eikä mun tarvitse osata viikon jälkeen kaikkea.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti