:)

Miss N: Tuutko kahville ens viikolla?
Late: En tiiä yhtään aikatauluja, voi olla et en kerkee.
Miss N: Se on sun menetys.
Late: Niin on :(

Siihen en vastannut, siihen oli hyvä lopettaa - ehkä vihdoinkin lopullisesti.

Eka viikko töissä ja takana ja voin sanoo että JEI! Mä diggaan siitä hommasta vaikka oonkin ihan kuutamolla. Työkaverit on ottaneet mut upeesti vastaan, ihan eri meininki ku edellisessä duunissa. Mä menin sinne hymy huulilla ja samoilla fiiliksillä lähdin töistä. Oisko se nyt se, mun paikka? Oisko?

Koko viime viiko meni töiden jälkeisessä koomassa enkä tosiaan oo jaksanut kirjotella tai tehdä mitään muutakaan. Torstaina tipahdin jo puol 10 ja eilen nukahdin 11 aikaan. Tänään heräsin pirteenä 8 aikaan ja kävin reilun puolen tunnin hölkällä. Paska lenkki, jalat painoi tonnin, mut tulipahan tehtyä.

Koo haluis et lähen huomenna sen kans leffaan. Ei siinä, mielelläni menisin mutta mä oon vaan kulissia koska mukaan se pyys myös salarakkaansa. En siis mene, eikä ois kyllä ny yhtään ylimäärästä rahaakaan.
Mä tiiän et se aikoo sanoa et maksais mun leffalipun. Miks? Ei se mua sinne kaipaa oikeesti. Keksiköön jonkun muun tekosyyn tällä kertaa. Mä en jaksa enää olla kenekään alibi.

Jumalauta. Mulla on nyt vihdoin hyvä olla. Halipula ja läheisyydenkaipuuhan nyt tietty on kova mut muuten. Äiti voi hyvin ja on onnellinen. Isä voi hyvin ja on onnellinen. Sisko voi hyvin, vaikka avioliittonsa ei ole onnellinen.
Mä olen aika onnellinen. Mä en jaksa muiden murheita nyt - oon kestäny ihan tarpeeks paskaa omasta takaa. Mun on elettävä mun elämää ja tehtävä siitä hyvä.